Kaikki alkoi Hanoi Rocksista - Roudari Dan "Spede" Rostedt

Tämä artikkeli on otettu Hanko Rock 'N' Roll Magazine 2021 julkaistusta. Lehden saa ostaa Pub Grönanilta ja verkkokaupastamme tästä. (Muutama jäljellä)


”Sillä mennään, mitä on”

-roudari muistelee, lue omalla vastuulla, kaikki ajat ja paikat eivät välttämättä pidä paikkaansa



Syksy 1980, Töölö


Dan Peter ”Spede” Rostedt opiskelee instrumenttiasentajaksi, on töissä maahantuontialan firmassa, puuhailee musiikkijuttuja naapurin poikien kanssa ja mitä muuta nyt nuoret miehet puuhailevatkaan. Hän oli aloittanut soittamisen Jouni Perkele ja Viimeinen Savotta-yhtyeessä, Pera Pirkolan vinkkaamana. Muita musiikkihommien kavereita olivat ”Makke” Fagerholm, myöhemmin Michael Monroena tunnettu, hänen veljensä Jari ja Timo ”Timppa” Kaltio. Michael kävi myös kokeilemassa JPVS bändin harjoituksissa fonin kera, mutta ilmeisesti kunnianhimoista fonistia ei bändin taso tyydyttänyt. Etenkin kun Hanoi Rocks oli jo perustettu, pariinkin kertaan. Ja bändin mieli paloi eteenpäin eli Tukholmaan, tässä kohti kuvaan tulee Spede, jolla oli pakettiauto käytössä työpaikan kautta. Monroe kysyi lähtisikö Spede ajamaan heitä Tukholmaan ja se sopi vallan mainiosti. Pakulla kurvattiin treenikämpältä hakemaan kamoja ja suunnattiin laivalle. Lauantaina laivalta treenikämpälle ja Spede illalla takaisin Helsinkiin. Jokusen viikon päästä samanlainen keikka, mutta mukana oli Seppo Vesterinen, bändin manageri, joka pani merkille, että Spede tulee toimeen jätkien kanssa mainiosti ja kysyi ”Paljonkos tienaat siellä firmassa, tulisitko roudaamaan vakituisesti?”. Summista päästin nopeasti sopuun ja uusi ura oli auennut. Pian tuli myös potkut ammattikoulusta, kun keikkailu alkoi viemään liikaa aikaa.


Roudari lepää aina kun on tilaisuus
Timppa Kaltio, Spede, Mike Staplehurst ja Jukka Wahlsten.
Kiertueella kahdella bussilla Vas. Timppa Kaltio, Spede, Mike Staplehurst ja Jukka Wahlsten.
Kierrettyä tuli siellä sun täällä

Joulukuussa -80 tehtiin keikkoja ja seuraavan vuoden alussa alkoi pitkä Suomen kiertue, jolla alkoi Speden todellinen koulutus kohti roudarin hommia. Kouluttaja oli Suomen mittakaavassa todellinen tekijä, Helge Nieminen, amerikassa kurssitettu mies. Helge vaati nopeutta ja tarkkuutta, mentiin ns. Hurriganessäännöillä, ei mitään turhaa sutinaa saanut olla. Sellaisessa komennossa oppii nopeasti. Helgestä kertoo jotain tämä sattumus; Spede oli pakettiautossa sisällä ja työnteli kamoja ulos ja Helge vei varastoon, homman ollessa lopuillaan Helge ojensi Spedelle 400 mk ja sanoi ”Möin sun Bluebirdin, tos on rahat.” ”Mitä v****, millä mä nyt kotiin meen?”. Erään festarin jälkeen Spede ja Helge menivät yökerhoon, jossa Helge bongasi tutun miehen, Pikku-Reiskan eli ”Kyttyrän”. Hän esitteli Speden tulevaisuuden lupauksena ja kysyi, olisiko hyvää neuvoa uudelle kaverille. ”Tee mitä teet, mutta älä anna monitorin kiertää” – kuului neuvo.


Keikkailu oli tuohon aikaan melko karua puuhaa, tanssilavat olivat vielä perinteisiä eikä glamourvetimissä hard rock/punk-tyyppistä musiikkia soittaneita kavereita aina katsottu hyvällä. Etenkin kun yleisö koostui tuohon aikaan vielä diinareista, punkkareista ja hämyistä. Eivätkä järjestysmiehet juuri piitanneet orkesterin turvallisuudesta, joskus jopa päinvastoin. Jäi roudarin harteille pitää yleisön kiivaampi osa pois lavalta sekä yrittää estää bändin ja järkkäreiden välien rakoilu. Lisäksi lavalle lensi lähes mitä tahansa, mitä joku jaksoi heittää. Toki yleisemmin kevyempää kamaa kuten pulloja, tikkoja, sytytystulppia, sai siis roudarilla olla silmät selässäkin. Hommaa riitti, tammikuussa -81 alkanut kiertue piti sisällään 102 keikkaa ja sitä pidetään yhä pisimpänä kiertueena Suomessa.


Roihuvuoressa asuessaan Spede ja kämpällä hengaillut bändi sekä ympärillä pyörivät tyypit nousivat paikallisten diinareiden silmätikuiksi, mikä ei ollut suoranainen yllätys. Pitkiä hiuksia, meikkausta, tikkatukkaa, väriä, glitteriä, prätkiä, autoja ja kauniita nuoria naisia, sellainen porukka ei voi olla herättämättä huomiota. Usein ikkunan alta kuului huutelua: ”me tapetaan teidät v*** h***” ja vastaavaa. Mitään vakavaa kränää ei kuitenkaan sattunut. Eräänä lauantaina kämpän ovikello soi ja paikalla ollut Timppa Kaltio meni avaamaan, siellä oli muutamia diinariporukan hemmoja. Heille oli ilmeisesti valjennut, että kun soittajapoikien ympärillä pyörii nättejä tyttöjä ja meno on muutenkin hyvää, kannattaisi käydä tutustumassa. Kämpässä oli useita Andyn kitaroita seiniä vasten ja avonaisissa kitaracaseissa, vilkaisu niihin veti pojat hiljaiseksi. Kun esittelyt oli käyty, kaivoi Timppa viskipullon esiin ja iltapäivä sujui rattoisasti. Lienee tarpeetonta sanoa, ettei ongelmia tämän jälkeen ollut.


Bombay, hetki rauhaa ennen keikkaa.

Seppo Vesterinen oli ostanut bändille oman mikserin ja kehotti Spedeä opettelemaan sen käyttöä ja tekniikkaa. Työtä käskettyä, mikseri, pari Marshallia ja kämpille testailemaan. Heti löytyi heikkouksia, kuten mute-toiminnon puuttuminen eli kanavia ei saanut erikseen hiljennettyä. Näppäränä instrumenttiasentajaoppilaana ja tekniikan miehenä hän rakensi mikseriin itse tarvittavat kytkennät ja näppäimet. Jollain kesän festivaalilla Vesterinen hermostui huonoihin soundeihin ja ilmoitti Spedelle, että ”aja tuo pitkätukka tuolta pois ja hoida soundit kuntoon”. Siitä lähti miksaajanura käyntiin. Toki joka keikalla ei tarvinnut miksata, isommilla kiertueilla oli mukana miksaaja ja muita tekniikan miehiä. Monet keikat kuitenkin Spede hoiti yksin, alusta loppuun. Jonkun kerran hän oli lavamiksaajana Remun ollessa rummuissa, paljastui että jos Remu oli tyytymätön soundeihin, rumpukapula osui hyvin tarkasti ja kipeästi. Koulutusta sekin.


Vuosi 1981 meni kiivaan keikkailun merkeissä Suomessa (kiertueella käytiin jopa Hangossa, Kaupungintalossa huhtikuussa) ja Ruotsissa, syksyllä bändi oli Tukholmassa ja menossa ZZ Topin keikalle, kun tuli käsky lähteä Munkforsiin keikalle, ZZ Topin liput myytiin ja pojat autoon. Munkfors oli kansanpuisto (folkets park) ja iso sellainen, lavoja oli useita. Speden mukaan olisi voinut hakea rahat ja häipyä, koska kukaan ei olisi huomannut soittiko bändi keikan vai ei. Keikan jälkeen Andy ilmoitti, että nyt riitti, nyt lähdetään Lontooseen. Ja näin kävi. Yhtye majaili The Town House studion penthousessa ja illoiksi yritettiin saada keikkoja ja lopulta marraskuussa päästiin jo legendaariselle Marquee Clubille. Roudarimme päivät kuluivat kitaroita viritellen ja iltaisin keikoilla. Manageri Vesterinen teki pitkää päivää luodessaan suhteita ja verkostoa musiikkialan vaikuttajiin. Reissu kesti tällä kertaa vajaat pari kuukautta ja jouluksi kotiin.


Nasty Suicide, Andy McCoy
Lähdössä Tukholmaan 1981. Kuvassa Spede, Nasty Suicide ja Andy McCoy.

Pian kuitenkin oltiin jo takaisin Lontoossa, hotellissa Hyde Parkin lähellä, kesällä -82. Bändi treenasi tiukasti ja se teetti Spedelle paljon hommaa, treenikämpällä ei voinut säilyttää kamoja, vaan setti oli kasattava aamulla ja purettava illalla. Autoon ja autosta joka päivä, siinä oppi totisesti tuntemaan laitteiston. Aikaa meni ja kadun ilotytötkin tulivat tutuksi, tosin pers’aukiselle roudarille vain jutustelun asteella. Spede teki pistokeikkoja laitevuokrausfirmalle, josta Hanoi vuokrasivat PA:nsa. Erään keikan piti alkaa puolilta päivin puistossa ja paikalla oli oltava kymmeneltä. Täsmällinen roudarimme ihmetteli, kun ketään ei näkynyt ja kasaili settiä. Lopulta, kahden aikoihin pusikosta kömpii rastaletti virvelin kera ja pikkuhiljaa muitakin muusikoita, soitto alkaa neljän maissa. Tämmöistä on se reggaemusiikki. Syksyllä palattiin Suomeen ja bändi treenasi Lepakossa sekä keikkaili. Loppusyksystä palattiin takaisin Lontooseen ja keikkailtiin kohtalaisen ahkerasti. Tuore levydiili toi sen verran tuloja, että kaverit hankkivat omia kämppiä eli hotellielämä jäi vähemmälle. Spede majaili bändin miksaajan kanssa Finsbury Parkissa. Tähän aikaan osuu legendaariset Marquee Clubin keikat, loppuvuoden aikana peräti viisi kertaa. Henkilökunta pani merkille laihan roudarin, joka usein yksikseen toi kamat, kasasi ne, toi bändin, hoiti lavalle ja lavalta pois, purki setin. Pian Spedestä tuli clubin ”luottomies”, henkilökunta saattoi lähteä ja sanoa ”sulje ovet kun lähdet”. Marqueesta tuli myös vapaa-ajan hengailupaikka roudareille ja miksaajille. Rahaa tosin ei juuri ollut, se mitä keikoista tuli, sillä pysyi oluissa ja tupakassa. Samana vuonna Vesterisen työ tuotti hedelmää, oli keikka silmäätekeville levymoguleille ja muille alan napamiehille. Valitettavasti keikka meni ns. penkin alle ja isot diilit jäivät tekemättä. Keikkaa kyllä oli ja suosio briteissä kasvoi, roudarilla siis riitti kannettavaa ja ruuvailtavaa. Syyskuussa -82 oli myös uran kannalta mielenkiintoinen keikka, Spede oli kuskina ja ”stagehandinä” Motörheadin pistäytyessä Lappeenrannassa.

Aasian kiertue

Tammikuussa -83 alkoi yhtyeen kaukoidän kiertue, joka oli pitkälti brittimanageri Richard Bishopin ansiota, se noudatti samaa kaavaa kuin mm. Policen ja Motörheadin kiertue. Seuraavana oli vuorossa Bombay, nykyään Mumbai, ja n. 3000 ihmisen keikka Rang Bhavanissa, ulkolavalla, joka oli Intian legendaarisimpia keikkapaikkoja. Keikkaa haluttiin venytettäväksi ties kuinka pitkäksi, bändillä vain alkoivat biisit loppua ja keikkaa yritettiin pidentää Andyn noin 25 minuuttia kestäneellä soololla, pisimmällä, jonka Andy on tiettävästi soittanut. Tosin keikan pitkittämisestä ei kohta tarvinnut huolta kantaa, sillä yleisön innostus alkoi olla sitä luokkaa, että paikalliset sinivuokot tulkitsivat sen alkavaksi mellakaksi. Pari kymmentä poliisia mellakkavarusteissa tuli bändin taakse seisomaan, siinä ei Speden estelyt auttaneet. Yleisö ei tästä pitänyt ja tavaraa alkoi lentää kohti poliiseja, bändin väistellessä välissä. Spede nappasi kitarat kainaloon ja pakeni bändin kera paikalta. Keikka pääsi Intiassa etusivun jutuksi ja noteerattiin muuallakin maailmassa.


Delhissä keikkamestana oli paviljonki, sellainen suomalaisen kesälavan tyyppinen, väkeä oli n. 250, pik-nik-tyyliin viltit, eväät ja muut tykötarpeet, ”Tästä ei taida rokkijuhlaa syntyä”- tuumi reipas roudarimme. Erittäin opettavainen keikka kyllä oli, paikalle roudattu tavara, soittimista vahvistimiin oli aivan muuta kuin raiderissa oli pyydetty. Sähkö tuli seinästä, siis kirjaimellisesti, seinässä oli koloja, joihin työnnettiin piuha ja tikku pitämään piuha kolossa. Maadoituksesta ei tietoakaan, joten kitaran ja mikrofonin välillä oli noin 70 voltin jännite, se antaisi melkoiset säpinät soittajalle. Aikansa hommia tehtyään Spede sai volttimäärän putoamaan seitsemään (joka sekin kutittelee kivasti, kuten jokainen 9 v:n paristoa nuolaissut tietää). PA oli kaksi banaanilaatikon kokoista Bosea, malli 802. Andylle tuotu kitaravahvistin oli Fender Twin, joka ei säröile oikein Hanoille sopivasti, paitsi ehkä täysillä. Roudarimme ratkaisi homman viemällä styrkkarin lavan alle, täydelle voluumille ja kaiutin lattiaa vasten. Intialaisen valomiehen ilmestyessä paikalle ihmetys vain kasvoi, lavan valot olivat kaksi isoa alumiinipönttöä, joissa oli lamppu sisällä. Valot laitettiin lavan reunoille, yhdistettiin ”paukkulangan” pätkistä kootuilla piuhoilla kahteen muuntajaan, joissa oli kookkaat pyöreät säätimet, joita vääntelemällä aikaansaatiin valoshow. Erinomaisen yksinkertaista valoshowta siis. ”Pitää kauas matkustaa, että kaiken näkee”- pohti kansainvälinen seikkailijamme. Olisi useammalta roudarilta jäänyt tuon setin rakentaminen väliin. Keikka saatiin vedettyä kunnialla ja osapuolet olivat tyytyväisiä.


Seuraava keikka oli Hongkongissa, missä vastaanotto oli hyvä ja raiderin toiveet toteutettu täydellisesti. Liiankin täydellisesti. Vahvistimet, PA, valot ja muut tekniikka olisi riittänyt pienehkölle stadionille, mutta keikkapaikka oli alle 200 hengen klubi. Laitteita oli niin paljon, ettei yleisöä mahtunut kuin reilu viisikymmentä. Raiderin takahuonetoiveet taisivat myös olla kunnossa.


Japani. Se olikin sitten varsinainen ihmemaa. Homma toimi kuin kellopeli heti lentokentältä lähtien. Ensimmäisellä keikalla Tokiossa, Shibuya Public Hall (valmistui 1964 olympialaisten painonnoston(!) areenaksi), Spede rakensi setin itse. Avustaneiden n. kahdeksan nuoren miehen ryhmän pomo tuli kysymään onko tämä se kattaus, jonka haluat muille keikoille (tulkin avustuksella). Kyllä vaan, ilmoitti roudarimme, mutta kitaroihin ette koske, ne hoidan itse. Ryhmä osoittautui todella tehokkaaksi, keikan päätyttyä Spede ei ollut saanut kaikkia kitaroita lavalta, kun setti oli jo purettu ja autoissa. Seuraavassa keikkapaikassa, Mainichi Hall Osakassa, Speden saapuessa kitaroineen keikkapaikalle, oli setti rakennettu millilleen samanlaiseksi kuin Tokiossa. Ja sama homma joka keikalla. Nagoyassa (Kinro Hall) homma sujui myös, mutta Spede ihmetteli mihin ukot katosivat välillä, kysyttyään pojat kertoivat tekevänsä kulman takana toista keikkaa samaan aikaan! Hiukan tutkiskeltuaan hän sai selville, että keikkamestassa oli toinenkin sali ja siellä konsertoi Roxy Music. Myöhemmin, vapaapäivänä Nagoyassa, Spede törmäsi Bryan Ferryyn ja esittäytyi, Bryan totesi ihmetelleensä, miksi hänen keikallaan oli niin vähän naispuolista yleisöä. Hanoin pojat veivät Bryanin tytöt. Miehet kävivät oluilla juttelemassa ja vaihtoivat lopuksi Zippoja tapaamisen muistoksi. Japanissa oli hyvinvoinnista muutenkin huolehdittu perusteellisesti, roudarimme saapuessa lentokentältä hotelliin, kerrottiin että hänen tyttöystävänsä odottaa jo huoneessa. Japanilainen tyttöystävä. Kiertuejärjestäjä oli hyvin huomaavainen. Ja tyttökin oli mukava, hän halusi esitellä myös oikean poikaystävänsä Spedelle ja he viettivätkin mukavan, joskin hiukan oudon illan Tokion yössä kiertueen päättyessä. Kun Japanin keikat päättyivät, oli vielä yksi keikka Bangkokissa ja viikon verran lomailua Pattayassa.


Sami Yaffa, Razzle, Mike Monroe
Bangkokissa 5 tähden Dusit Thani-hotelli. Mike Monroe istuu taustassa, altaassa Spede, Sami Yaffa ja Razzle.

Kevät -83 oli hiukan rauhallisempi keikkarintamalla, levyä tehtiin, ja toukokuussa alkoi tiukka brittien kiertäminen. Toki mukaan mahtui pistokeikkoja Suomeen ja muuallekin eurooppaan. Kesäkuussa Hanoi Rocks sai kauan odotetun sopimuksen CBS:n kanssa, roudarit pääsivät kuukausipalkalle ja soittajat tunsivat itsensä varakkaiksi. Tämä näkyi esimerkiksi Andyn kitaroiden hankintana, hän käski Speden hakea eräästä kitarapajasta vitivalkoisen Les Paulin. Pajalle päästyään hän totesi kitaran olevan aivan raato ja soitti Andylle kysyen, onko hän aivan varma tästä kaupasta, ”Kyllä, tuo vaan tänne se skeba” oli Andyn kommentti. Kitara meni myöhemmin kunnostettavaksi ja siitä tuli erittäin hieno. Heinäkuussa alkoi suomalaisten festivaalien kiertäminen, joka huipentui Ruisrockiin elokuun toisena viikonloppuna. Pian tämän jälkeen tuli Readingin Festivaalit, joka jäi Speden viimeiseksi Hanoi Rocksin kanssa.

Hanoin hommien loputtua Spede hääri MS-Audiotronilla, Eastwaylla, Tavastialla ja satunnaisesti ulkomaisten bändien roadmanagerina. Kevään ja kesän -84 Suomea ahkerasti kiersi Roadrats, -85 Cherry Bombs, -86 Girlschool ja Bluebells. Girlschoolin kiertue oli vauhdikas, bändi oli hyvässä vedossa, eikä ongelmia ollut. Paitsi ehkä hetkittäin liian innokkaat suomalaiset nuoret miehet ja bändin eräs roudari, joka oli kärkäs vetämään turpaan lähes ketä tahansa, saatikka kiihkeää yleisöä. Bluebellsin kiertueella ei ollut varsinaista yleisömenestystä, vaan suorastaan ns. paskakeikkoja, mutta kiertueen viimeinen keikka oli iso lava, Lestijärven Discoland, suomalaiseen tapaan keskellä ”ei mitään” ainakin ulkomaalaisten mielestä, ja bändi oli ihmeissään ”Eihän tänne ikinä tuu ketään”. Skottipojat sisuuntuivat ja kiipesi lavan katolle ilmoittaen olevansa lakossa, bändin alas houkutteluun ja vakuutteluun meni puoli tuntia, ”Don’t worry, this will be packed” tokaisi Spede. Näin sitten tapahtui, lauantai-ilta oli täpötäysi, 2500 ihmistä ja meno sen mukainen. Jos Bluebells ei kilistä kelloja, kuuntele biisi ”Young at heart” ja tuntuu ehkä tutummalta.


Pub Grönan, Dan "Spede" Rostedt
Dan "Spede" Rostedt Pub Grönanin backstagella.

MS-Auditronilla Spede sai hommiin lisää oppia toiselta legendalta, Stade Kentältä. Staden kanssa Spede kiersi koko kesän -85 festareita, eli niitä isompia ja pienempiä, nurmikentiltä hiekkakuoppiin. Saapasjalkarockissa Spede oli lavavastaavana ja lavalla oli Eppu Normaali, kun hän näki meikatun, oranssissa peruukissa ja lannevaatteessa lavalle juoksevan hahmon. Nopeat refleksit omaavana roudarimme juoksi vastaan ja nappasi ukon olalleen ja lähti kantamaan pois. Hetken päästä tultiin huutamaan että ”Älä vie sitä pois, se on Epe (Helenius, Poko Records), se on tulossa lavalle!”.


Eräänä syksyisenä päivänä v. -85 soi puhelin ”Saarisen Reiska, terve. Lähtisitkö Peer Güntiin monitorimiksaajaksi?”. Kyllä se hetkisen miettimistä vaati, mutta suostui hän kuitenkin. Güntin kanssa vierähtikin yli 400 keikan verran. Meno Peer Güntin kanssa oli huomattavasti rauhallisempaa kuin Hanoin ajat, ”Ainakin alkuun”-totesi roudarimme. Vuonna -88 Spede oli ensimmäistä kertaa omassa yrityksessään Tonal Production Oy:ssä. Tonal oli studio, jonka päätuotteena tehtiin sinkkuja ja demoja paketteina, äänitys, miksaus ja sinkun prässäys Finnvoxissa. Vuosina -89–90 parhaimmillaan puolet Soundi-lehden sinkkuarvostelujen sinkuista oli Tonalissa äänitetty.


Teksti: Olli Moisiola

Kuvat: Victor Stenström & Danin arkisto

Lähde: Hanko Rock 'N' Roll Magazine 2021

Hanko Rock 'N' Roll Magazine julkaistiin kesäkuussa 2021.


Lehden saa ostaa Pub Grönanilta ja verkkokaupastamme tästä.



3,014 views

Recent Posts

See All